Kiinan puistoissa seisotaan päällään ja lauletaan kilpaa

Kiinan puistot ovat ihania, sillä niissä voi harrastaa mitä tahansa liikuntaa, eikä kukaan katso kummissaan. Minä kävelen lähipuistossa vatsatanssiliikkeitä tehden. Reisien väristyksiä, lantion sivuiskuja, pepun pyöritystä, rintakehän rullausta, pään pyöritystä, käsien lainehdintaa.

Mielestäni olen puiston vähiten oudoin tyyppi. Ohitseni kiitää kiinalaisia lenkkeilijöitä. Moni on tullut suoraan töistä, joten he juoksevat puvunhousuissa ja kauluspaidassa tai kotelomekossa. Kerran eräällä leidillä oli korkosandaalit lenkkikenkinä.

Osa porhaltaa takaperin kävellen. Väitetään, että takaperinkävely parantaa koordinaatiota ja ehkäisee dementiaa. Liekö totta, mutta aina kun itse kävelen takaperin, hengästyn ja väsyn nopeasti. Kokeilin myös kiinalaisrouvien yleistä harrastusta, reisien yläosan taputtelua kävellessä. Sen pitäisi edistää ruuansulatusta, mutta minulle tuli lähinnä mustelmia.

Mustelmia tuli silloinkin, kun otin oppia puuta vasten pompottelijoilta. Ensin valitaan suht suorarunkoinen puu ja asetutaan seisomaan parinkymmenen sentin päähän puusta. Siitä sitten suorin vartaloin “kaadutaan” ja pomputellaan puuta vasten. Kumpaakin kylkeä, selkää, vatsansivuja. Edistää kaikenlaista nesteenkiertoa, sanoivat kanssapompottelijat.

Aina kun Kiinassa luulee nähneensä kaikki mahdolliset puistoliikuntamuodot, tulee uusi yllätys. Kappas — tädit tanssivat jumppanauhoja liehutellen. Sedäthän vetävät taijita miekka kädessä. Ja tuo mies paukuttaa hienoin kaarin ja kojauksin monen metrin mittaista, painavaa metallisilmujen ketjua. Jaha, herra seisoo päällään puistonpenkillä.

Viimeisin uutuus oli karhukävelijä. Hän veti puistoa ympäri jalat ja kämmenet maassa, peppu kohti taivasta. Kukaan ohikulkijoista ei silmäänsäkään räpäyttänyt.

Kiinan puistoissa ei ole ainoastaan länsimaalaiselle eksoottisia juttuja, vaan myös tavallisempia liikuntaharrastuksia. Pekingissä on punttisalilaitteita ja ne ovat ahkerassa käytössä, vaikka laitteet ovat  laadultaan surkeita. On myös pingispöytiä ja sulkapalloverkkoja. Telinevoimistelulaitteissa eläkeläispapat vetelevät leukoja, pyörähtelevät rekillä ja heiluvat nojapuilla. Pekingin Ritan-puistossa on korkea kiipeilyseinä, jossa lapset viipeltävät kohti taivaita.

Puistot ovat siis valtavia ulkoliikuntapaikkoja. Niihin pääsee ilmaiseksi tai pientä pääsymaksua vastaan. Puisto ei ole kaukana kotoa, ja niissä tapaa ystäviä. Eläkeläisliikkujat tapaavat tulla joka päivä.

Tunnetuimpia kiinalaispuistot ovat tanssivista mummoistaan. Pitkälti naisista koostuvat ryhmät vetävät aamuvarhain ja iltamyöhään kansantansseja, tangoa, rivitanssia, poppia… Olen ohikulkiessani kokeillut eri ryhmiä, ja yleensä askellukset ovat helppoja.

“Mummoryhmien” määrä on kasvussa, sillä Kiinassa moni nainen jää eläkkeelle viisikymppisenä. Puistonaapureilta tahtookin palaa pinna äänekkäisiin tanssijoihin, varsinkin kun yksi ryhmä vetää useimmiten samoja kappaleita illasta toiseen. Heitä on häädetty viskomalla niskaan vettä ja ulosteita.

Puistoissa harrastetaan myös taiteita. Maalataan kiinalaisia kirjainmerkkejä vedellä katukiveykseen. Lausutaan kiinalaisia runoja tai vaikka englantilaisia tarinoita. Soitetaan ja lauletaan kiinalaista oopperaa. Kerran istuin pitkään kuuntelemassa, kun loistava kansantenori lauloi italialaisia aarioita täydellisellä italialla. Myöhemmin selvisi, että hän ei osannut sanaakaan italiaa, oli vain opetellut laulut levyjä kuuntelemalla.

En vielä tiedä, onko keuhkojen pohjasta huutaminen liikuntaa vai taidetta, mutta sitä aion ehdottomasti kokeilla. Ritan puistossa on erityinen huutotasannekin. Korttirinkiin aion myös mennä, vaikka miesporukat piilottavatkin nopeasti rahansa, kun astelen heitä kohden. Uhkapeli on kiellettyä.

Puistoilla on omat erikoisuutensa. Tiantanin eli Taivaantemppelinpuistossa on paljon leijanlennättäjiä. He ovat yleensä miehiä, jotka ovat itse rakentaneet leijansa. Jingshanin eli Hiilikukkulanpuistossa on sunnuntaisin kymmeniä kuoroja, jotka laulavat vieri vieressä. Kuorolaiset ovat niin tohkeissaan, että minulta tahtoo heitä kuunnellessa päästä itku.

Copyright: Mari Manninen

Mari Manninen

Asun Pekingissä, jonka kiinalaista menoa useimmiten rakastan. Välillä pinna tosin palaa. Olen 44-vuotias, ja puolet iästäni olen ollut toimittaja, enimmäkseen Suomessa, mutta aina välillä maailmalla.

Kommentit:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *