Flamencoa Barcelonan Musiikkipalatsissa

Katalonian musiikkipalatsissa Palau de la Música Catalanassa on hypnoottinen tunnelma. Valot sammuvat ja nailonkielinen espanjalaiskitara alkaa helkätä kaihosan etelämaalaisia säveliään. Kädet lyövät rytmiä, lyömäsoitin astuu mukaan ja viulu viimeistelee melodian virtuaalimaisella soinnillaan. Modernistisen musiikkipalatsin mosaiikkiseinälle heijastetaan välillä verenpunaista, sitten liilaa ja keltaista valoa. Ikään kuin se ei olisi itsessään tarpeeksi psykedeelinen.

Sitten lavalle kalkahtelevat neljät flamencokengät: kaksi naistanssijaa pitkissä moderneissa röyhelömekoissaan ja kaksi tummiin pukeutunutta miestä, lyhyt ja pitkä. Puvut vaihtuvat, tanssikokoonpanot samoin, tarina kulkee eteenpäin tasaisen varmasti, bailaora-tanssijattaren dramaattinen katse vangitsee, bailaor-tanssijan hevosmaiset laukka-askellukset samoin. Miesäänet laulavat valittaen murheellista tarinaansa.

Hienointa silti on mestarillinen kitarointi, viulunsoitto, rummun kumina. Muusikot soittavat vapautuneesti, telepaattisesti, kutoen sointuverkkojaan salin kollektiivisille tärykalvoille. Musiikillisen matkan päätteeksi puolitoistatuntinen on kadonnut toiseen ulottuvuuteen, sali on kulkenut matkan esiintyjäkaartin kanssa ja nyt meidät on saatettu jälleen kotisatamaan.

Palau de Música Catalana on häikäisevä konserttisali.

Gran Gala Flamenco – esiintyjät ja liput

Olen nähnyt Barcelonassa monenlaisia ja -tasoisia flamencoesityksiä, mutta Juan ”Chicuelo” Gómezin ohjaama Gran Gala Flamenco on kiistatta tasokkaimmasta päästä. Vaikka kyseessä on turisteille suunnattu esitys, ei kyseessä ole vaivaannuttava, tekopirteä tai tekokärsivä, vähän sinne päin rämistely. Eipä tämän Katalonian tärkeimmän konserttisalin lavalle ketä tahansa nuotiopiirirämpyttelijöitä päästettäisikään. Esiintyjäkaarti edustaa uuden polven Kataloniassa syntyneitä, andalusialaistaustaisia flamencoartisteja. Ei kuuluisuuksia, mutta rautaisia ammattilaisia.

Gran Galan kitarassa loistaa S. Amaya eli “El Tati”, viulussa Carlos Caro ja lyömäsoittimissa J. Sánchez. Mieslaulajat Raúl Leiva Amador ja Joaquin “El Duende” eivät sooloile, laulu on parhaimmillaan ”vain” yksi instrumenteista. Esityksen kruunaamaton kuningatar on kiistatta lahjakas flamencotanssija Vanesa Gálvez “La Lirio”, joka pääsee loistamaan parrasvaloissa yksinäänkin. Miestanssija Nacho Blanco on karismaattinen yleisömagneetti hänkin. María José González ja Iván Alcalá tanssivat mukana, vaikkei heissä tähtipölyä säihkykään.

Jos haluat nähdä Barcelonassa tasokasta flamencoa, tätä voi vilpittömästi suositella! Suurin osa katsojista on turisteja, mutta kotoperäisiäkin Olé-kiljahduksia lavalle päin raikuu. Valokuvaaminen on esityksessä kielletty, joten kännykät kassinpohjalle. Esityksessä ei ole väliaikaa, joten tankkaa ennakkoon. Musiikkipalatsin alakerran baari on tyyris, mutta Bornin kaupunginosasta löytyy monta suositeltavaa paikkaa, jossa aloittaa tai jatkaa iltaa, kuten alkuviinibaarit Bar Brutal ja L’ànima del vi tai Montcada-kadun pintxopaikat.

Lippuja voi ostaa ennakkoon täältä hintaan 35–50 €: www.barcelonayflamenco.com

 

Barcelona y Flamencon huikeat muusikot

Flamencon rooli Barcelonassa

Minulta kysellään säännöllisin väliajoin, kuuleeko Barcelonassa aitoa flamencoa. Tämä on kinkkinen kysymys, joten analysoidaanpa ihan ensiksi termiä ”aito flamenco”. Usein termillä tarkoitetaan Andalusian romanien tekemää akustista kitaramusiikkia, raastavankin kaihoisaa laulantaa ja joskus myös tanssia. Flamencogenren suurimpia guruja ovat yhä vain 1992 menehtynyt Camarón de la Isla ja hänen ensimmäisillä levyillään kitaroinut Paco de Lucía. Kaikki nykyiset flamencolaulajat ja -kitaristit tuntuvat jäljittelevät näiden kahden herran saundia.

Aidossa flamencossa on läsnä vaaran tunne, kapinallisuus, suuri kärsimys ja pakahduttava riemu, joita musiikki kurjiin oloihin tuo. Kolikon nurjalta puolelta löytyy se teennäisempi flamencon muoto: äärimmilleen hiottu, turvallisen tuntuinen ja tunteeton, ”valkolaisten” musiikki, jota tehdään turistien rahastusmielessä.

Näiden kliseiden välimaastosta löytyy kuitenkin paljon variaatiota. Olen nähnyt Barcelonassa kitchiä turistiflamencoa punaisine pallohameineen, turistienrahastusflamencoa, juurevaa mustalaismusiikkia kaukana keskikaupungin hälystä, steppaukseen, jazziin ja sähköisiin instrumentteihin yhdistettyä flamencoa, aitoandalusialaista flamencoa karnevalistisilla Feria de Abril -festareilla ja kaikenlaista siltä väliltä.

Aitoa flamencoa löytääkseen ei siis ole pakko matkustaa Andalusiaan. Barcelonan romani- ja flamencoyhteisö on suuri ja kaupungissa elää useita tuhansia Kataloniassa – mutta flamencorytmi veressään – syntyneitä andalusialaisten jälkeläisiä, jotka elävät ja hengittävät tätä musiikkia. Flamenco soi barcelonalaisissa radioissa, televisioissa, baareissa, autoissa, kotona, se on osa kaupungin soundtrackiä siinä missä kotoperäinen iloisempi mustalaismusiikki rumbakin, siinä missä katalaaninkielinen folk, iskelmä ja trendien harjalla pyyhältävä hipsterimusiikki. Ei siis ole turistien juttu mennä katsomaan flamencoa, kunhan valitsee paikkansa huolella. Barcelonan flamencosuosituksia voit lukea lisää Tripsteri Barcelona -opaskirjasta.

©Paula Kultanen Ribas

Paula Kultanen Ribas

Barcelonassa kahdeksan vuotta asunut matkatoimittaja, sisällöntuottaja ja muusikko asuu tällä hetkellä synnyinkaupungissaan Helsingissä.

Kommentit: