Japanilainen kulttuuri ja Tokion temppelit

Japanilainen kulttuuri on hämmentävän ihana keitos vanhaa, uutta ja lainattua. Tutustuminen perinteiseen kulttuuriin, nykykirjallisuuteen, elokuvaan ja temppeleihin avaa kiehtovalla tavalla japanilaista sielunelämää.

Ylväs, valkokasvoinen geisha tanssii siroin liikkein halki tatamisalin. Vihreä tee valuu varmoin ottein pieneen kuppiin pitkän seremonian päätökseksi. Pajunoksat ja leikkokukat asetellaan maljakkoon harkitulla harmonialla. Taiko-rumpu kumisee rytmikkäästi, ja rummuttajan notkea vartalo toistaa koko voimallaan samaa, intensiivistä liikettä. Herkin siveltimenvedoin kalligrafi maalaa kauniita viivoja ylhäältä alas, kiiltävällä musteella.

Vanhat kulttuuriperinteet elävät edelleen nyky-Japanissa. Perinteinen japanilainen kulttuuri on kiehtova sekoitus hillittyä ja värikästä, ylevää ja kansanomaista, omaperäistä ja lainattua.

Moni Japanin perinteiseksi kulttuuriksi mielletty osa on saapunut Kiinasta ja Korean niemimaan kautta, mutta sulauttaminen osaksi japanilaisuutta on tehty harkiten ja omaperäisesti. Uskonnoista buddhalaisuus ja erityisesti zenbuddhalaisuus on vaikuttanut suuresti perinteiseen kulttuurielämään.

Japanissa elävät rinta rinnan menneen maailman traditio, teeseremonia, kimonotaide, ikebana-asetelmat, puupiirrokset ja shogunien tarinamaailma – sekä hillitön kulutuskulttuuri. Modernin kiihkeissä kaupunginosissa poptaidevärit syöksyvät silmille, joka puolella on röykkiöittäin tavaraa, ostettavaa, haalittavaa, kerättävää.

Pyhätöissä ja temppeleillä törmää arkiseen pyhyyteen. Muotitietoiset nuoret naiset rukoilevat täydellisine teinimeikkeineen rakkausonnea ja poikaystäviä, temppelijuhlissa riisiviini sake virtaa ja harmonia muuntuu hetkessä ilakoinniksi. Japanilainen kulttuuri on myös tätä: biletystä!

Japanilaisia perinteisiä taidemuotoja

Ikebana, geishat, kimono ja teetaide

Ikebana eli kado on japanilainen taiteenlaji, jossa asetellaan kukkia, oksia, lehtiä ja mahdollisia muita materiaaleja esteettisiksi kokonaisuuksiksi. Kyseessä on taitolaji, jossa ihminen muokkaa luontoa kunnioittaen samalla sen monimuotoisuutta.

Japanilainen geisha on korkeasti koulutettu taiteilija, esiintyjä ja viihdyttäjä. Geishojen lukumäärä on nykyään vähentynyt suuresti, mutta geishakouluja yhä on ja uusia innokkaita löytyy aika ajoin. Geishakoulutus on niin kokonaisvaltaista ja vaativaa, että harva nykynuori suostuu luopumaan vapaudestaan lähes täydellisesti.

Kaikki nykyjapanilaiset naiset eivät suinkaan omista kimonoa, perinteistä japanilaisasua. Kimono on kallis, vaikea pukea ja kiristävä päällä. Juhlakäytössä kimono on kuitenkin yhä yleinen asu, joka yleisimmin vuokrataan, sillä kunnon kimono voi uutena maksaa henkilöauton verran.

Japanilaisissa kankaissa värit loistavat.

Japanilainen teetaide ei ole vain vihreän teen juomista. Se on taidemuoto ja kokonainen henkinen polku. Teetaiteen oppiminen kestää vuosia – yleensä koko elämän. Eri teelaatujen opiskelun lisäksi opiskellaan myös muita taidemuotoja.

Perinteiset japanilaiset soittimet

Taiko tarkoittaa japanin kielessä rumpua, erityisesti suurta rumpua, ja nimi on vakiintunut tarkoittamaan japanilaista rumputaidetta. Kaksipuolista taiko-rumpua lyödään erityisillä kapuloilla, ja rumpua voi yleensä soittaa yhtä aikaa useampi kuin yksi henkilö. Osa rummuista on valtavia, ja suurimmat ovatkin yleensä temppelikäytössä, jolloin niitä ei tarvitse liikutella.

Koto on Japanin kansallissoitin. Kanteletta etäisesti muistuttavassa kielisoittimessa on yleisimmin 13 kieltä, jotka perinteisesti valmistettiin silkistä, mutta nykyisin keinokuidusta.

Shodo tarkoittaa japanilaista kalligrafiataidetta, jossa kanji-merkkejä piirretään musteella perinteisesti silkkiäispuupaperille. Kalligrafiaa opetetaan japanilaisissa kouluissa osana taiteellista opetussuunnitelmaa, mutta aktiivikäytössä se on harvinaista.

Ukiyo-e on 1600-luvulla kehittynyt ja 1800-luvun lopulle saakka harjoitettu japanilainen puupiirrostyyli. Kyseessä oli rahvaan taide: sarjatyönä tehdyt puupiirrokset olivat edullisia ja kaupallisia, eikä niitä pidetty suuressakaan arvossa. Ukiyo-e-kuvilla kuvitettiin kirjoja, mainosjulisteita ja sumopainijoiden sekä kabuki-näyttelijöiden idolikuvia.

Japanilainen perinteinen teatteritaide

Japanilainen kulttuuri on uniikeimmillaan teatteritaiteen parissa. Maan perinteiset teatteritaiteet kabuki, no ja bunraku ovat maailman omaperäisimmästä päästä. Vaikkei ulkomaalainen ymmärtäisikään sanoja tai eleiden nyansseja, on lavalla tapahtuva esitys kokemisen arvoinen.

Japanilaiset teatteriesitykset ovat pitkiä, tuntikausia kestäviä spektaakkeleja, mutta esityksen kaikkia eri näytelmiä ei tarvitse katsoa.

No on hillittyä ja hyvin pienieleistä. Useat roolihahmot käyttävät maskeja ja miehet esittävät kaikki roolit. No-teatteri kehittyi taidemuodoksi 1300-luvulla. Klassisia no-näytelmiä on 250 kappaletta, eikä uusia kirjoiteta, tosin viime aikoina on tehty no-kokeiluja esimerkiksi mangan pohjalta. Näytöstä ei koskaan harjoitella yhdessä, vaan kukin näyttelijä harjoittelee roolinsa yksin tai mestarinsa johdolla.

Kabuki kehittyi no-teatterin pohjalta, mutta hillityn sijaan kabuki on barokkimaisen värikästä, railakasta ja vauhdikasta. Vaikka kaikki kabuki-näyttelijät ovat nykyisin miehiä, kabukia esittivät alun perin naiset. Kabukissa käytetään monimutkaista lavakoneistoa, jonka avulla näyttelijöitä saapuu ja poistuu mitä yllättävimmistä paikoista. Lavastus, puvustus ja meikki ovat värikkäitä. Dialogi lausutaan voimakkaasti tyylitellen, ja eri hahmoilla on oma määrätty kävelytapansa.

Rakugo on Japanin perinteinen vastine stand-up-komiikalle. Esiintyjä istuu tyynyllä yleisön edessä ja kertoo polveilevia, hauskoja tarinoita.

Japanilainen elokuva ja kirjallisuus

Japanilainen anime-elokuvateollisuus löi läpi länsimaissa jo vuosia sitten Studio Ghiblin animaatioihanuuksien myötä ja mangasarjiksen suosion siivittämänä. Suomalaisilla leffafestivaaleilla nähdään usein uutta kiintoisaa elokuvaa Japanista.

Netflixin kautta moni on tutustunut japanilaiseen ”doramaan” eli draamasarjoihin sekä realityyn kuten Terrace House, jossa seurataan kämppisten jokapäiväistä elämää luksusasunnossa ilman käsikirjoitusta.

Japanilainen käännöskirjallisuus suosii dekkarigenreä, mutta fantastinen realismi Haruki Murakamin muassa on toinen tutustumisen arvoinen lajityyppi. Jo mainittuihin mangapokkareihin kannattaa perehtyä Sangatsu Mangan tuotannon avustuksella.

Lue lisää: Japanilainen lukuseikkailu

Tokion temppelit ja pyhäköt

Japanilainen kulttuuri ja perinteet elävät vahvasti temppeleillä ja pyhäköillä. Japanilaiselle pyhällä paikalla käyminen on osa arkea. Paitsi juhlarituaaleja viettämässä paikalliset vierailevat temppeleillä ja pyhätöillä muun muassa kesäisissä matsuri-juhlissa syöden, juopotellen ja ystäviä tavaten tai ympäri vuoden rukoilemassa lemmenonnea tai menestystä tärkeässä yliopistotentissä.

Meiji Jingu -pyhäkön upea sisäänkäynti.

Japanissa uskonto tuntuu helpolta ja luonnolliselta asialta: sopivia rituaaleja napataan sieltä ja täältä. Yleisimmät kaavat ovat, että uusi vuosi otetaan vastaan shintolaispyhäköllä, hautajaiset suoritetaan buddhalaisittain ja häät juhlitaan kirkossa kermakakkupuvussa ja papin edessä.

Japanilaisten suhde temppeleihin ja uskontoon ei ole kovin tiukka. Sääntöjä ei ole montaa, ja temppeleillä matkailija saa varsin vapaasti käyskennellä.

Lue lisää: Asakusa ja Ueno

Lue japanilaisesta kylpemiskulttuurista: Kylpeminen ja parhaat kylpypaikat Tokiossa

Lue ryokan-perinteestä

Siru Valleala

Tripsterin päätoimittaja hengaa nykyään eniten Helsingissä ja Espoossa mutta sukeltelee sulavasti myös henkisessä kotikaupungissaan Tokiossa ja nuoruuden rakastetussaan Prahassa. Tripsteri Tokion ja Tripsteri Prahan opaskirjojen kirjoittaja on myös Sanoman freelancer, leffafriikki ja vegaaniraamenin ahne suurkuluttaja.

Kommentit (0):

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *