Rooma – Domus Aurea

Keisari Nero pääsi rakentamaan tätä kunnianhimoa osoittavaa jättihuvilaansa, kun Rooman palo vuonna 64 tuhosi rakennuksia laajalta alueelta. Kautta historian on arveltu, että Nero sytytti itse palon saadakseen maata huvilaansa varten. Nero syytti palosta kristittyjä ja sai näin tekosyyn vainota heitä samalla kun rakennutti poltetulle maalle palatseja, pylväskäytäviä, sisäpihoja, kylpylän ja vieläpä tekojärven.

Pelkästään Neron puutarhat kattoivat neljä palanutta kaupunginosaa. Poltettujen kortteleiden paikalle nousi peltoa, viinitarhoja, suihkulähteitä, koristepatsaita ja vieläpä villieläimiä kaiken keskelle käyskentelemään. Osa palatseista oli kultapäällysteisiä, ja katot oli peitetty norsunluisin laatoin. Suurin ruokasaleista oli kahdeksankulmainen ja siinä oli liikkuva katto, joka matki taivaankannen liikettä maan yllä.

Kultaisessa palatsissa oli yli 300 huonetta. Arkeologit ovat arvelleet palatsin kattaneen yli 200 jalkapallokentän kokoisen alueen. Vain 17-vuotiaana keisariksi noussut Nero osoitti oppineensa, miten keisarin tulee asua.

“Minkä taiteilijan maailma minussa menettääkään”

Kun Nero kuoli, hän huokaisi: “Minkä taiteilijan maailma minussa menettääkään.” Jälkimaailma ei kuitenkaan hänen perintöään juuri arvostanut, vaan tekojärvi kuivattiin ja sen paikalle rakennettiin Colosseum. Palatsien kulta-, marmori- ja norsunluukoristeet kierrätettiin muihin rakennusprojekteihin. Keisari Titus avasi Neron yksityiskylpylän kansalle. Myöhemmin keisari Trajanus rakennutti kylpylän päälle entistä isomman kylpylän, jolloin iso osa Neron palatsia hautautui perustusten alle. Kaivauksissa on myöhemmin saatu esiin palatsin osia, ja sisään palatsiin käydään Trajanuksen kylpylän seinämän kohdalta.

Palatsi on aika ajoin yleisöltä suljettu osaksi sortumavaaran vuoksi, osaksi uusien arkeologisten kaivausten ja restaurointitöiden vuoksi.

Osoite: Via della Domus Aurea 1 – Giardini di Colle Oppio

Liput Domus Aureaan

Osta ennakkolippusi yhteistyökumppanimme Tiqetsin kautta. Saat sen suoraan kännykkääsi.

© Anu Rinkinen