Marseille: rujonkaunis vanha rakas
Marseillessa on jotain erikoista lumoa, joka ensin häikäisee kuin aallon välkähdys, sitten uppoaa jonnekin virtojen pyörteisiin, kunnes taas pomppaa pintaan.
Tämä kaupunki on monille välietappi, kauttakulkuväylä. Niin se oli minullekin; asuin Marseillessa kolmen vuoden ajan. Ihmiset, jotka tunsin silloin, ovat nyt kuka missäkin päin maailmaa. Nyt olen täällä taas, tällä kertaa yksin, vierailijana, outona.
Istahdan rannan kivelle. Samoille kallioille tulin istumaan yli kymmenen vuotta sitten, juuri kaupunkiin saavuttuani. Marseille tuntui uudelta ja eksoottiselta. Joka kulman takana tapahtui jotain. Kaikki oli avoinna kohtaamisille, ehkä siksi että jokainen tuntui olevan samassa kauttakulun tilassa.
Ajattelen, kuinka aika kulkee ja kaikki muuttuu. Odotan siinä satama-altaan kulman takana, että muistot lipuisivat ohitse, sydän äkkiä raskaana kaikesta lähtemisestä ja saapumisesta, ihmiskohtaloista joita laivat, luotijunat ja lentokoneet kuljettavat.
Siinä minä istun mietteisiini vaipuneena, itsekin kuin vanha kivi, kun taas välähtää. Väläyksen lähde on leveä hymy, jonka rakennusmies heittää Saint-Jeanin tornin korkeuksista. Linnoitus on kiinni, koska satamaa laitetaan uuteen uskoon. Eikö kaupunkimme olekin kaunis? huutaa mies minulle rakennustelineen takaa.
Havahdun päivän raikkauteen. Meri tuoksuu makealta. Vedessä ui joku vanha mies, joka laulaa chansonia ja nauraa. Fada, vähän hullu, kommentoi hänen penkillä istuva toverinsa. Muistojen pilvet väistyvät ja Marseille on jälleen uusi, ihanasti vinksallaan oleva rujonkaunis kaupunki. Joudun kuin ensimmäisenä päivänä sen hohtavan sinisyyden lumoihin, ohikulkijoiden satunnaisten lauseiden huumaamaksi, ja kuin ensimmäisenä päivänä, vastaan sen silmäniskuun, sanon: kaunis on, kaunis, ensin hämilläni, sitten onnellisena.
Sillä luulin kai jo tuntevani kaupungin, luulin sen muuttuneen muistojen museoksi, uskoin että minun ja Marseillen romanssi oli lopullisesti ohi. Mutta Marseillella on aina taskussaan jokin yllättävä lause. Se ei jähmety menneeseen, sillä se on koko ajan virtaamisen tilassa. Sillä on aina jotain uutta sanottavaa.
Lue lisää:
© Anuliina Savolainen
