Art et essai, ranskalaiselokuvan kauhukakara ja heisimato

Pariisi on filmifriikin toivekaupunki. Etenkin Seinen vasemmalla rannalla on lukuisia, legendaarisia art et essai – leffateattereita, joissa näytetään taide-elokuvia, arkistohelmiä ja valikoituja uutuuksia alkuperäisversioina (ranskaksi tekstitettynä). Ja kahdeksankymppinen Jean-Pierre Mocky on vakiovieras, kun itsenäisestä elokuvasta puhutaan mediassa. Hän on alan tuottoisin ja varmaankin myös omapäisin kauhukakara. Kuten mies on todennut itsestään, hänellä on kontollaan 60 elokuvaa, 17 lasta ja 600 naista.

Mockyn epätasaisessa tuotannossa Pariisi on ollut näyttävissä sivuosissa jo reilut 50 vuotta, aina ensimmäisestä elokuvasta Viettelijät (Dragueurs 1959) lähtien. Ranskan suurin nykytaiteen museo, Pompidou-keskus, onkin hankkinut esitysoikeuden valojen kaupunkia raamittaviin Mockyn elokuviin. Ja Pariisissa pokaillaan ahkerasti Mockyn jalanjäljillä: kieleen juurtunut uudissana “dragueur” on perua hänen debyyttifilmistään.

”Elokuvat ovat todisteita joidenkin korttelien häkellyttävästä muodonmuutoksesta autenttisuutensa menettäneeseen macdo-maailmaan”, Mocky sanoo. Esimerkiksi ydinkeskustassa sijainnut, populäärin Pariisin räväkkyyttä uhkunut Les Halles-tukkukaupan keskus uudistettiin 80-luvulla Forum des Halles-nimiseksi banaaliksi ostoskeskukseksi… Tosin valtaisa “monttu” on jälleen kerran luomassa nahkaansa – entistä hulppeammaksi kulutustemppeliksi.

Myös sodanjälkeinen Pigalle henki toisenlaisia tuulia kuin nykyinen yltiökaupallinen, roosanhohtoinen seksikeskus. Tuolloin Pigallella kulki vielä hiiliä kuljettavia hevosrattaita. ”Ilotalot olivat laillisia, kuten ollakin pitää, ja ammattinsa osaavat huorat sekä gangsterit toivat aitoa paikallisväriä kortteliin”, rempseä ohjaaja haikailee. Itse hän sai elantonsa myymällä turisteille uskaliaita seksikortteja. Mockysta on tosin letkautettu, että kun hän avaa sanaisen arkkunsa, niin vastuu siirtyy kuulijalle…

Korruptio, vallanpitäjien kaksinaamaisuus, mainosmaailman kyynisyys ja ihmisten herkkäuskoisuus kuuluvat epäsovinnaisuudestaan tunnetun ohjaajan vakioaiheisiin. Mocky on eräänlainen ranskalaisen elokuvan Robin Hood, joka katsoo tehtäväkseen puolustaa heikkoja ja vähäväkisiä paljastamalla hallitsevan luokan väärinkäytökset.

Hän on myös elävä esimerkki siitä, kuinka pienellä budjetilla saa aikaan kekseliästä tuotantoa. Mockyn elokuvia tähdittävät näyttelijät saavat palkkionsa prosenttikorvauksina -mikäli elokuva menestyy. Muiden muassa Catherine Deneuve, Jeanne Moreau, Jane Birkin ja Jean- Pierre Léaud ovat hyväksyneet riskialttiit pelisäännöt.

Rönsyilevässä puheessa vilisee tunnettuja nimiä: Bunuel, Fellini, Orson Wells, Truffaut… Mockyn lähipiiriin ovat kuuluneet, tai kuuluvat, useampia maailmankuuluja elokuvantekijöitä. Hän nimeää yhdeksi parhaimmiksi ystävikseen vaateliaan älykön Jean-Luc Godardin, joka kuuluu ranskalaisen elokuvan “uuden aallon” tunnetuimpiin keulakuviin.

Joskus muinaisella 1970-luvulla mies suunnitteli kuvaavansa Suomessa. Itsensä Brigitte Bardot’n oli määrä esiintyä filmissä, jonka käsikirjoitus on yhä Mockyn hallussa. Suomesta Mockyn mieleen ovat jääneet oudot naistentanssit, sekä rankka juomakulttuuri. Ikäväksi muistoksi sen sijaan jäi sitkeä heisimato, jonka hän sai syötyään huonosti suolattua kalaa.

Jean-Pierre Mockyn elokuvajulisteiden tapetoima, yhtä laaja kuin tyhjää kolkkuva asunto sijaitsee Louvrea vastapäätä, Seinen rannalla. Yhteiskunnan huono-osaisiin samaistuvan ohjaajan lähinaapureihin kuuluu Ranskan entinen presidentti Jacques Chirac ja Francis Ford Coppola… ”Olen vanhan polven ohjaajien viimeinen mohikaani ja aion jatkaa elokuvantekoa niin kauan kuin henki pihisee, rienaajista piittaamatta”, Mocky tiivistää elämänsä ohjenuoran.

Kiistellyllä ohjaajalla on nyt hallussaan oma art et essai-elokuvateatterinsa, Le Desperado, missä hän voi vihdoinkin esittää mieleistään ohjelmistoa ja erilaisia elokuvataiteen helmiä.

Le Desperado:

http://desperado.cine.allocine.fr/films-et-horaires/alaffiche.html

Jean-Pierre Mockyn pariisilaistunnelmiin pääsee vaikkapa DVD:nä ilmestyneillä filmeillä Viettelijät (Les Drageurs, 1959) ja Les Touristes. Oh Yes (2005)

Art et essai-elokuvateatterit Pariisissa:

www.art-et-essai.org

Cinémathèque Française:

”Elokuvateekki” tosi friikkien vaativaan makuun: elokuvahelmiä aina leffa-historian alkuajoista lähtien. Lisäksi konferensseja, keskustelutilaisuuksia, näyttelyitä ja muuta mukavaa. Bonuksena hieno arkkitehti Frack Gehryn suunnittelema rakennus ja kiva kahvila.

www.cinematheque.fr

Isot elokuvateatterit :

Pariisin suurissa komplekseissa pyörii massaelokuvia ja teematempauksia. Jos ei halua katsoa ranskaksi dubattua leffaa, kannattaa tarkistaa, että elokuvan tiedoissa on merkintä VO (version originale eli alkuperäisversio):

MK2 : www.mk2.com UGC : www.ugc.fr

© Anneli Airaksinen

Anneli Airaksinen

Anneli Airaksinen on Pariisissa pitkään asunut toimittaja ja valokuvaaja, tieteen yleistajuistaja. Osa-aikaluova.

Kommentit:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *